Matti Rämö Pohjois-Norjassa. Kuva: Matti Rämö.

KIRJAT / MATKAILU. Toimittaja Matti Rämö on intohimoinen pyöräilijä. Hän on pyöräillyt muun muassa Afrikassa ja Aasiassa, ja kirjoittanut kirjoja seikkailuistaan. Vuonna 2011 ilmestyi Rämön kirja, jossa hän kertoi pyöräretkistään Thaimaassa ja Vietnamissa. Maaliskuussa julkaistaan kirja Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva). Rämö kertoi Cult24:n haastattelussa kokemuksistaan.

Matti Rämö, olet pyöräillyt muun muassa Saharassa ja Intiassa. Monessako maassa kaikkiaan olet pyöräillyt?

Hyvä arvio on 30, pari maata voi uupua luvusta.

Mistä pyöräilyinnostuksesi on saanut alkunsa?

Olen polkenut pikkulapsesta saakka, ensin kesäisin Porin lähellä muutaman kilometrin reissuja, sitten murrosikäisenä aloitin retkipyöräilyn, joka jäi kaksikymppisenä paitsioon. Uudestaan aloitin oikein toden teolla nelikymppisenä, kun piti kuntoutua hankalasta sairaudesta, joka oli vienyt kaikki voimat. Ja kuntoutuminen meni sitten ikään kuin vähän överiksi.

Olet pyöräillyt useissa kehitysmaissa. Millaista pyöräilykulttuuria näissä maissa on?

Mitä köyhempi maa, sitä enemmän pyörää käytetään myös tavaroiden rahtaamiseen. Ja silloin pyöräilykulttuuri saa ihan uusia ulottuvuuksia jo teknisten ratkaisujen kirjon suhteen. Myös koko liikenteen kuva muuttuu erilaiseksi, kun tien päällä on runsaasti hitaita välineitä. Intia on tästä hienoin esimerkki.

Mikä on ollut hankalin maa pyöräillä?

Kyllä pyöräily onnistuu missä vaan, kun menee oikealla asenteella, mutta sitten on alueita tai reittejä, joissa homma on vaikeampaa. Pahimmat pätkät ovat yleensä isojen kaupunkien pääväylät tai kehätiet, joissa ei ole piennartakaan kuin nimeksi, ja raskaan liikenteen määrä on suuri. Tällaisia vähemmän miellyttäviä etappeja olen polkenut muun muassa Puolassa, Italiassa, Liettuassa ja Slovakiassa. Mutta kyllä Suomessakin on ikäviä valtateitä, joilla rekat kaahaavat lähietäisyydeltä ohi, esimerkiksi Viitostie ovat tällainen mielellään vältettävä rasti.

Miten esimerkiksi Bangkokin ruuhkissa pyöräily sujuu?

No joo, Bangkok on kieltämättä vaikeimmasta päästä. Liikennettä on paljon ja tilannenopeudet voivat olla isoja pääväylillä, ja tilaa on vähän, varsinkin kun kaksipyöräisiä on paljon. Mutta kun ei itse poukkoile holtittomasti, vaan muut osaavat ennakoida omat liikkeet, niin ei se mahdotonta puuhaa ole. Liikenteen rytmissä sompailu voin nostattaa adrenaliinihumalaa. Silloin pitää olla varovainen, ettei yritä liikaa, niin kuin esimerkiksi ajella punaisia päin hätäisimpien vanavedessä. Liikennevaloissa on Bangkokissa nimittäin ihan järjettömän pitkiä odotusaikoja, jolloin kiusaus mennä mukaan varaslähtijöiden kanssa kasvaa.

Millaisiin paikkoihin olet päässyt, joihin et varmasti ilman pyörää olisi mennyt?

Bangkok on tästäkin hyvä esimerkki. Investoin nimittäin opastetulle pyöräkierrokselle, ja reitti kulki semmoisessa kujalabyrintissa, etten sinne olisi omin avuin päätynyt millään välineellä. Intiassa Agran vanhassa kaupungissa poljin myös aika hurjassa kujamaisemassa, vähän kuin olisi aikakoneella siirtynyt muutaman vuosisadan taaksepäin urbaanien vesipuhvelilaumojen sekaan, oli siellä toki mopojakin mukana kaaoksessa. Etelä-Tunisian iso suolajärvi oli aika eksoottinen paikka myös, toki sieltä olisi autollakin voinut hurauttaa läpi, mutta sen kuumuuden ja kuivuuden kokeminen olisi jäänyt puolitiehen.

Ehditkö matkalla katsella turistinähtävyyksiä, vai kierrätkö sellaiset kaukaa ja ajat omia reittejäsi?

Toki nähtävyyksiäkin kannattaa käydä ihmettelemässä, yhdistellä niitä omiin reitteihin. Eikä turistikeskittymiä kannata fundamentalistisena opinkappaleena vältellä, päinvastoin turistivirtojen imussa voi löytää paikkoja, johon ei muuten osaisi mennä. Mutta kaikkein parhaat kokemukset löytyvät kyllä ilman teollisen turismin härdelliä.

Miten maailmalla on suhtauduttu suomalaiseen pyöräilijään?

En ole kokenut ongelmia. Usein kyllä joutuu rautalangasta vääntämään missä Suomi on, eikä sekään aina auta, välillä annan periksi ja myönnän olevani englantilainen, niin kuin kuulija olettaa, Finland ja England kun muistuttavat sanoina toisiaan.

Mikä on eksoottisin paikka, jossa olet reissuillasi yöpynyt?

Islannissa telttailin aika erikoisissa paikoissa, muun muassa ison vesiputouksen juurella, möykkyisten laavakivikkojen keskellä ja mannerlaatan erkanemisrotkossa. Italiassa jouduin välillä pystyttämään telttaa puolestaan valtateiden ramppeihin. Nuorempana piilouduin yhdeksi yöksi Taj Mahalin puutarhaan Intiassa, mutta se oli ennen pyöräreissujen aikaa.

Olet kirjoittanut reissuistasi jo neljä kirjaa. Kirjoitatko matkalla muistiinpanoja kirjaa varten, vai kirjoitatko kaiken vasta kotona?

Kyllä päivän raakamuistiinpanot pitää tehdä viimeistään seuraavana aamuna, ennen kuin uuden päivän kokemusten ja aistimusten vyöry alkaa. Tien päällä oleminen on niin intensiivistä puuhaa, jatkuvaa läsnäoloa, että yksityiskohdat rupeavat katoamaan, kun uusia tulee koko ajan tilalle. Sitten otan paljon kuvia, joista saan kotona kiinni sellaisista yksityiskohtia, jotka muuten unohtuisivat. Ongelma on esimerkiksi se, että kun pari päivää polkee täysin vieraassa maisemassa, niin niihin sen hetkisiin pikku ihmeellisyyksiin ikään kuin tottuu, eikä niitä enää rekisteröi outoina asioina. Ja jos niitä ei kirjaa yksityiskohtaisesti tai kuvaa, niin niistä on vaikea saada kiinni. Toki kotona voi googlaamalla päästä käsiksi kuviin, jotka nostattavat muistikuvia esiin. Matkakirjan kasaaminen on sellaista mosaiikin kokoamista monista lähteistä. Tärkeintä on saada kiinni niistä tunteista ja mielen liikkeistä, joissa on kulkenut eteenpäin. Kirjoittamiskuukausien aikana manipuloin itseäni musiikin avulla niin, että kuuntelen lähes yksinomaan samaa muutaman minuutin pätkää aina kirjoittaessa yhä uudestaan ja uudestaan, eli opin palauttamaan mielen “matkatilaan” jo pelkän musiikin avulla.

Työmatkasi kulkee noin kehdeksan kilometrin matkan Itä-Pakilasta Pasilaan. Millainen pyöräilykaupunki Helsinki on?

Työmatkan jaksaa polkea aamulla järkyttävän huonossakin kelissä vaikka räntäsateessa ja lumisohjossa. Reittini kulkee pätkän metsänkaltaista puistoakin, eli siinä on sopivasti erilaisia maisemia. Helsinki on toisaalta todella pyöräily-ystävällinen, toisaalta todella vaikea. Pyöräteitä on paljon mutta risteykset ovat liian usein sekavia ja vaarallisia tai niissä on heikko näkyvyys. Pyöräteiden törkeän huonosti suunnitellut tai rakennetut risteyskivetykset kannustavat minua usein ajamaan ajoradalla, ja sitten aina välillä joku valopää keksii, että nyt pitää vähän opettaa pyöräilijää, joka ei pysy pyörätiellä, ja sattuu sellaisia mielenosoituksellisia läheltä ohituksia torvet soiden. Eli ihan tällainen klassinen viha- ja rakkaussuhde minulla on Helsingissä pyöräilyyn.

PJ/Cult24

Matti Rämön Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva) ilmestyy maaliskuussa 2012

Lue myös: Matti Rämön inhokkipaikat pyöräillä

lähetä sähköpostilla