KIRJA-ARVIO. Tapio Koivukarin Ariasman on eeppinen kertomus baskimaalaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten talonpoikien kohtaamisesta 1600-luvun alkupuolella. Yhteiselo Islannin pyyntivesillä alkaa ystävällisissä merkeissä, mutta veri ja traani valuvat pian hierualle yhteisen rannan käytyä liian pieneksi. Kertomuksen pohjalla on tositarina, Islannin historiassa ”Espanjalaisten surmana” tunnettu tapaus.
Tarinan keskiössä on kaksi hyvin erilaista yhteisöä, Baskimaan valaanpyytäjien ja Islannin talonpoikien. Tarina on kerrottu näistä kahdesta näkökulmasta, vuorotellen ja limittäin. Monet tilanteet kuvataan kahteen kertaan, molemmista näkökulmista, jolloin niiden välinen totuus jää sopivan epäselväksi. Mielenkiintoista ja etäännyttävää on, että monien henkilöiden kuolemat kuvataan vastakkaisesta näkökulmasta; hahmot, joihin ensin kiinnytään heidän oman elämäntarinansa kautta, lahdataan sivuhenkilöinä toisen tarinassa.
Ajankuva on harvinaisen eheä. Yksityiskohtaiset kuvaukset islantilaisesta luonnosta, merenkäynnistä ja kädentaidoista tynnyrinteosta veneenrakentamiseen piirtävät kirkkaan ja monisyisen kuvan valaanpyytäjien ja rantalaisten maailmasta. Valitettavasti henkilöhahmot osin jäävät mittavan maailman alle. Henkilökuvauksen ekonomisuus on eeppisen kerronnan ominaispiirre, mutta monet henkilöt jäävät arkkityyppien tasolle: nuoren merikapteeni de Villafrancan ylpeys koituu kohtalokkaaksi, vähämielisessä puuseppä Martin Harmittomassa on kätkettyä viisautta ja teini-ikäisen Gartzian meriseikkailu huipentuu poikuuden menettämiseen mustikkamättäällä.
Verevin ihmiskohtalo on kirjan nimikkohenkilön Ari Magnússonin, jota spanjuurit kutsuvat nimellä Ariasman. ”Länsivuonojen kuninkaana” itseään ajatteleva nimismies antaa ensimmäisenä baskeille pyyntiluvan, ja ymmärrettyään ylittäneensä valtaoikeutensa tekee kaikkensa tämän salatakseen. Lopulta Ariasman itse johtaa retkikuntaa valaanpyytäjien karkottamiseksi. Nimismies jää puristukseen velvollisuuden ja omatunnon väliin ja lopulta menettää hallinnan surmatöihin hurmioituneista talonpojista täysin.
Kertoja välittää meille viileästi kuvan, jossa Ariasman voi vain seurata vierestä aloittamansa tapahtumaketjun päätettä: ”Puukko heilui, puhkoi vatsaa, leikkasi kämmentä. Sukuelimet silvottiin myös, naisiinhan ne olisivat täällä halunneet, perkeleet, se oli selvä. Ei tarvitse tulla tänne varkaisiin, uskokaa jo nyt. Joku heitti toveriaan irtonaisella mulkulla, toveri tirskahti, heitti takaisin, leikkasi toisen ja heitti senkin. Kohta olivat miehet nauraen sotasilla, heittelivät toisiaan mulkuilla ja kiveksillä.”
Ariasman ei ole paha muttei järin jalokaan. Hän on yksinkertaisesti avuton suuruuden kuvitelmistaan huolimatta. Talonpojat juovat paloviinaa voittonsa kunniaksi ja palaavat seuraavana päivänä pienessä kohmelossa arkitöihinsä. Maailma palaa jälleen entiseen järjestykseensä.
Teoksen suurin anti ei ole yksittäisissä henkilökuvissa, mutta romaanin yhteisökuvaus on kirkasta ja tarkkanäköistä. Kuinka arvaamaton on kahden kansan rauha, kuinka syvälle juurtunutta on vieraudenpelko, kuinka helposti väkivalta voi purkautua väkijoukossa. Koivukarin kertomus lyö yhteen kaksi toisilleen vierasta maailmaa sellaisella voimalla, että lopputulos tuntuu samalla sekä vääjäämättömältä että helposti vältettävien erehdysten sarjalta, kuten kunnon tragedian kuuluukin.
Arvio: 4/5
Antti Lehtinen / Cult24
Tapio Koivukari: Ariasman. Kertomus valaanpyytäjistä (Johnny Kniga 2011), 349 s.
Uusimpia arvosteluita
